HERROISTA JA KOTIROUVISTA

”Vai että Sveitsiin...”, huokasi eräs työkuvioissa joitakin kuukausia ennen muuttoa tapaamani keski-ikäinen herra ja pudisteli myötätuntoisesti päätään. Yhteinen työprojekti oli juuri saatu päätökseen, ja juttelimme niitä näitä projektin tuloksena syntyneen kirjan julkistamistilaisuudessa. Sain kuulla, kuinka hankala paikka tuleva asuinmaani olisi kaltaiselleni koulutetulle naiselle ja tuoreelle äidille. Herran langettama ammatillinen kuolemantuomio jäi vaivaamaan mieltäni siinä määrin, että purnasin siitä vielä kotona miehelleni, joka kehotti lähtemään matkaan avoimin mielin ja arveli, etteivät työllistymisnäkymäni olisi aivan näin toivottomat.

Nyt, puolitoista myöhemmin, herran manaus leijuu yhä ylläni. En ole töissä, vaikka halu ja yritys päästä pois kotoa on pahimman muutto- ja kulttuurishokin taltuttua kova. Kiusaannun joka kerta, kun joudun raapustamaan henkilötietolomakkeen ammatti-kohtaan sanan Hausfrau, jolla on suomalaisessa korvassa hieman ikävä, vähättelevä kaiku, mutta joka kokemusteni mukaan on ihan kunniallinen titteli koulutetullekin sveitsiläisnaiselle. Haikeus – ja päivästä riippuen joko epätoivo tai toivo – valtaavat mieleni myös aina, kun olen vienyt poikani päiväkotiin ja avaan tietokoneen tarkistaakseni päivän uudet työpaikkailmoitukset.

Mutta mutta. Oli se miehenikin oikeassa. Tilanne on haastava, muttei toivoton. Puhun saksaa, ja vaikkei kielitaitoni vielä riitä kirjojen kirjoittamiseen, toimistofraasien haltuunotto vaatinee uskoakseni vain pientä harjoittelua. Keväällä aloittamani työnhaku on tuottanut toistaiseksi kaksi työhaastattelua, joihin voisin kai yrittää suhtautua opettavina kokemuksina ja rohkaisevina merkkeinä sen sijaan, että käperryn sohvannurkkaan nuolemaan haavojani. Mutta härreguud, miten kutsuva se kotisohva välillä onkaan! Olisi niin paljon helpompaa nostaa kädet pystyyn ja vierittää vastuu onnettomasta kohtalostani tälle kirotulle maalle ja miehelleni, jonka työn perässä tänne muutimme.

Olen muuten vakuuttunut, ettei se minua ennen muuttoa varoitellut herra ollut koskaan itse elänyt kahden kulttuurin suhteessa, jonka toimivuuden nimissä on pakko tehdä kompromisseja isoissakin asioissa. Neljän vuoden sivustaseuraajan kokemuksella tiedän, ettei Suomi ole ulkomaalaiselle – edes valkoihoiselle eurooppalaiselle – työnhakijalle erityisen helppo ja houkutteleva maa. Ja vaikka kaipaankin juuri nyt vanhaa työtäni ja mahtavia työkavereitani, eivät kotimaasta kantautuvat synkät talous- ja työllisyysuutiset liiemmin houkuttele palaamaan. Näillä siis mennään. Uf widerluege!

Ps. Parin tunnin päästä pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja lähden Sveitsin Suomi-koulujen opettajien koulutuspäiville. Koko viikonlopuksi! Ihan yksin! Voi tätä Hausfraun riemunpäivää.

Kröhöm...blogin kuvitus vaatii vielä pientä hiomista.
Hyvää Halloweenia siitä huolimatta!

TERVEISIÄ HAARUKASTA!

”Hei pikkumies, täällä ollaan. Tulin yksin, koska A ei ole kotona. Muistatko, missä se on ?”, kysyin parivuotiaalta siskonpojaltani eräänä arki-iltana vuonna 2011. Asuimme vielä Helsingissä, ja olin poikennut työpäivän jälkeen siskoni luokse iltapalalle. Sveitsiläinen mieheni A oli muuttanut Suomeen edellisenä vuonna, ja pojalle oli kerrottu, kuinka A aina välillä lentää kotimaahansa perhettään tapaamaan. Poika mietti hetken ja vastasi sitten, omasta muistikyvystään selvästi riemastuneena: ”Haarukassa!”

Tämä neronleimaus nauratti silloin ja naurattaa yhä. Mutta on tässä välillä itkettykin, ei tuota nokkelaa vastausta, vaan monia muita sveitsiläis-suomalaisen arjen ja kahden kulttuurin suhteen kipukohtia. Sitten vuoden 2011 on tapahtunut paljon: olemme menneet naimisiin, saaneet lapsen ja muuttaneet Helsingistä Baselin seudulle Sveitsiin.

Muutosta on nyt aikaa reilu vuosi, ja vähintään yhtä kauan olen pyöritellyt mielessäni oman blogin perustamista. Tähän saakka olen jänistänyt hankkeesta aina loppumetreillä ja tyytynyt seuraamaan ulkosuomalaisten kohtalotovereideni kirjoituksia. Erityisellä mielenkiinnolla olen lukenut ainakin Salamatkustaja-, Chez Héléna -, ja Sannan kupla -blogeja. Näiden kirjoittajille nöyrät kiitokset inspiraatiosta ja nautinnollisista lukuhetkistä.

Nyt päätin vihdoin itsekin uskaltaa. Kirjoittaja minussa kaipaa töitä ja aivoni muitakin haasteita kuin Keski-Euroopan syksyyn sopivan hiekkalaatikkovarustuksen pähkäilyn ja optimaalisen nakkikastikkeen ainesosien pohdinnan. Sannan kuplan taannoinen kirjoitus bloggaamisen merkityksestä ajatusten jäsentäjänä kolahti: sen luettuani ajattelin, että enää en voi tästä perääntyä. Niin merkittävä itseilmaisun väline kirjoittaminen minullekin on. Silläkin uhalla, että tästä tulee vain yksi ulkosuomalainen blogi muiden joukossa, tästä se lähtee. Kääk. Tervetuloa mukaan, vanhat ja uudet tutut!